Mitä jää kaupunkiin?

Asumme Helsingissä vihreässä ja yhteisöllisessä Puu-Kumpulassa. Täällä ihan oikeasti on niin homogeenistä, että lähes jokainen vastaantulija näillä suloisilla kaduilla vaikuttaa vähän tutulta. Se on ihanan levollista, sillä suuri Kumpulan ulkopuolinen maailma on kuitenkin niin ristiriitainen ja repivä paikka. Ja se maailma alkaa heti kun juoksee alas kampuksen mäkeä bussipysäkille; likainen, haiseva ja kovaääninen Kustaa Vaasan tie lyö kasvoille, mutta kuljettaa minut lähes minne vaan ikinä haluan mennä. Kaupunki on täynnä tämän kaltaisia ristiriitoja.

Kumpulan kotimme ikkunasta näkyy pieni metsäpala; harvinainen ikkunanäkymä Helsingissä. Myös suosikki luontokohteeni Helsingissä ovat tässä ihan lähellä: kevään etenemistä olemme seuranneet Lammassaaren Kuusiluodolla ja talvella minun oli jopa mahdollista hiihtää osa koulumatkastani Vanhankaupungin lahdelta Herttoniemeen arboretumin ja rantametsien läpi. Helsinki on kaupungiksi kovinkin vihreä. Mutta vaikka rantalehdot ovat kauniita ja helposti saavutettavissa, ei missään kuitenkaan pääse autoteiden tasaista humua karkuun. Helsingissä ei ole hiljaista paikkaa. Toisekseen vaikka tämänhetkinen vuokramme on Helsinkiin ja suloiseen sijaintiimme nähden kohtuullinen, on Helsingin yleinen vuokrataso aivan järjetön!

Olen asunut Helsingissä jo yli kymmenen vuotta ja asuntoni ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. En siis ole niinkään kiintynyt yhteen tiettyyn kotiini kaupungissa, vaan ennemminkin Helsingin kadut, kulmat ja rannat ovat tulleet vuosien myötä kotoisiksi. Jään kaipaamaan ainakin kaupungin kirpputoreja ja kahviloita. Ja Suomenlinnaa. Ja pyöräilyä lämpimässä kesäisessä yössä Helsingin silloilla. Ja tietysti sitä kaikkea kiinnostavaa kulttuuritarjontaa, joka olisi koko ajan saatavilla ja joka kuitenkin runsaudellaan tuottaa jatkuvaa ahdistusta tälläiselle jahkaajalle kuin minä. Leffoja, KAVA:n leffoja, Engelin ulkoilmaleffoja, leffafestareita, dokkarifestareita, Poetry Jameja, kiinnostavaa teatteria, tanssia, musiikkia, näyttelyitä Korjaamo, Kalasataman konttiaukio... Ja usein kun jotain hienoa tapahtuu, on tupa täynnä ja hiki tiivistyy kattoon, hyvällä onnella mahdut sisään jos tulit ajoissa. Toisaalta minä olen juuri se nykyajan levoton ihminen, joka ei osaa päättä edes kahvilassa minkä pöydän valitsee kun aina joku toinen voisi olla parempi. Olen vakuuttunut, että minulle vähempi määrä mahdollisuuksia tulee olemaan parempi.

Helsinkiin jää myös erityinen koulu, Snellman-korkeakoulu. Jokapäiväiset päiväopinnot siellä olisivat mahdollisia ainoastaan jos asuisimme Helsingissä. Haikein mielin jätän Snellun, sillä se on hellästi johdattanut minut uuteen suuntaani, draaman alalle. Vaikeinta on kuitenkin luopua meidän luokasta, jonka ihmisiin olen vain kahdessa vuodessa juurruttanut koko olemukseni. Mikä etuoikeus on ollut kasvaa osaksi tälläistä laumaa, perhettä! En vielä edes ymmärrä miten ikinä irrottaudun teistä toukokuun tullen?

Kaiken kaikkiaan kaupungissa on tietty inspiroiva kuhina. Kaiken kaupungin kamaluuden huokosissa elää ihmisiä, jotka tekevät koko ajan vallankumousta omalla alallaan - pelastavat maailmaa ja tekevät taidetta. Kun heitä on pienellä alueella paljon, he ruokkivat toinen toisiaan ideoilla ja osaamisella. Kun tälläisen energian kanssa pääsee kosketuksiin, se sähköistää myös oman olemuksen.

Mikä tärkeintä, kaupunkiin jäävät tietysti ystävät. Enää en noin vain lähde parhaan ystäväni kanssa sunnuntaiuinnille Yrjönkadun uimahalliin. Vaikka totuus on, että kaupungissa spontaani ystävien tapaaminen on jälleen ennemminkin vain teoreettinen mahdollisuus. Todellisuudessa kaikki ovat niin kiireisiä ja asuvat ympäri kaupunkia, että harvoin ex tempore illalliset tai kahvittelut onnistuvat. Silti asuessani pienessä kylässä meren rannalla tulen varmasti näkemään helsinkiläisiä ystäviäni erittäin harvoin. Heillä pitäisi nyt muutaman tunnin sijaan olla aikaa lähteä meille yökylään asti. Voin vain toivoa, että te tulette varaaman sen ajan kalentereistanne!

(Kuvat entiseen tapaan vuoden pari vanhoja)