torstai 23. toukokuuta 2013

Rajapinta

Seison kesän kynnyksellä. Suvivirsi on laulettu viimeisen kerran. Kaikki tapahtuu nyt viimeistä kertaa. Hyvästellään. Yritetetään sanoa jotain, mikä tiivistäisi valtavan määrän yhteisiä hetkiä, jaettuja tunteita ja merkityksellisiä asioita joilla ei ole nimiä. Viivyttelemme tässä rajatilassa. Nauramme kevyesti turhanpäiväisyyksille ja juomme viiniä uudestaan ja uudestaan.




Yksin astun olemattomaan tilaan. Määrittelen itseäni uudelleen. Kenen heimoon nyt kuulun? Mihin muutenkaan kuulun? Paljon kaikenlaista on ilmassa. Mihin tarttua? Mihin jättää tarttumatta? Mikä on tärkeintä?

Konkreettista on lista tehtävistä asioista. Suoritettavia tehtäviä. Sovittuja asioita, välttämättömiä askareita, velvollisuuksia. Askare askareelta elämä kulkee eteenpäin, mutta aina on edessä uusia askareita. Viime viikkoina olen sietänyt heikosti hajallaan olevia lankoja. Haaveilen luovasta joutilaisuudesta. Siitä haaveilen aina. Luulen, että tämä on tämän blogin aihe.

Nokkosmuhennosta


Kävin pienessä kylässä meren rannalla viikko sitten. Vaikka suurin osa omaisuudestamme on vielä kaupungissa, tuntui yllättävän kotoisalta. Kodin tekee tietysti se, että olemme vihdoin taas samassa paikassa. Etäsuhde on tyhmää, piste. Toisen läsnäoloa ja energiaa ei korvaa mikään. 


Entäs kylä sitten? En ymmärrä mikä siinä on. Tuli heti hyvä mieli. Kuin kokonaan toinen maailma. Aika kulkee juuri sen verran hitaammin, ettei sitä melkein huomaa, mutta sen tuntee sittenkin ehkä jossain hartioiden seudulla, tai vatsassa. Käy vieraita, katamme haukea ja nokkosmuhennosta ulos, teemme kahdestaan suunnittelutöitä auringossa, tepastelemme mäkeä alas kauppaan, hän näyttää minulle löytämänsä uuden valkovuokko-laakson, suo tuoksuu, palaamme kotiin villapaita täynnä havunneulasia, lopuksi istun rappusilla katselemassa kun sumu tulee ja nielee maiseman.


Bussi ajaa kaupunkiin ilman minua. Toinen. Kolmas. Lähden vasta vihon viimeisenä aamuna suoraan unisesta kainalosta. Kodista kotiin.