maanantai 30. syyskuuta 2013

Erehdyin

Ei elämä rauhoittunutkaan. En ehtinytkään kirjoittaa blogia. En saanutkaan katsella syksyn saapumista saareeni. Näin se vain meni.

Olen astunut virtaan ja virtahan vie. Nyt olen kulkeutunut Helsinkiin muutamaksi kuukaudeksi kaikkein ihanimpaan työpaikkaan. Saan tehdä ympäristökasvatusta työkseni joka päivä ihanien työtovereiden ja lasten kanssa unelmien luontotalossa meren rannalla maahisten metsässä.

Lisäksi virta on heittänyt eteeni lukemattomia muita tilaisuuksia, joista en vuosi sitten olisi edes uskaltanut haaveilla. Pitkäaikainen unelmani toteutui pari viikkoa sitten kun vedin elämäni ensimmäisen luontoyhteys retken joukolle avoimia ja rohkeita ihmisiä. Toisen haaveen suhteen on verkot heitetty tänään myös veteen ja nyt vain odotellaan. Välillä havahdun ja löydän itseni keskeltä tätä kaikkea - matkalla suuntaan jonka tiedän oikeaksi.

Olen kiitollinen, mutta niin väsynyt. Niin väsynyt.

Kaipaan kotiin saarelle. Koti, mikä tärkeä asia!

Silti välillä tekee mieli nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa kun Helsinki tarjoaa mahdollisuuksiaan. Mutta kaupunki ei vaan mitenkään tunnu omalta.

Ristiriitainen on ihmislapsi.

Elokuulta jäi mieleeni soimaan lause, jonka kuulin eräänä taianomaisena iltana: "Olen ymmärtänyt, että lopulta kiitollisuus on ainut, joka voi minut pelastaa."



(Kuva elokuun alun muutaman päivän kesälomaltamme)