lauantai 26. lokakuuta 2013

Vapaaehtoisesti yksinkertaisemmin

Lähestymme talvea ja kohdallamme se tarkoittaa töiden vähentymistä. Sesonki on täällä saaristossa hyvin lyhyt, sillä ihmiset eivät halua liikkua luonnossa kun on kylmä.

V saa onneksi kuitenkin tehdä haluamaansa työtä saarella kahdeksan kuukautta vuodesta. Siitä kuitenkin suuri osa 50% työajalla. Lisäksi hän sai nyt kiinnostavan oman alan etätyön kahdeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen seuraa työtä vailla ehkä kaksi, ehkä kolme talvista kuukautta.

Itse olen viettänyt kesätöiden jälkeisen syksyn Helsingissä työsiirtolaisena, eli asun Helsingissä muiden nurkissa pientä vuokraa vastaan saadakseni tehdä työtä. Tarkemmin, saadakseni tehdä merkityksellistä oman alan työtä, jota ei täällä saarella meille molemmille saman alan tekijöille koko vuodeksi riitä. Työsiirtolaisuuttani on nyt jäljellä muutama viikko, sitten loppuvat työt. Muutamia koulutus- ja kouluvierailukeikkoja ehkä. Mahdollisia pitempiä työnäkymiä omalla kohdallani on seuraavaksi luvassa ehkä huhtikuussa.


Emme ole kuitenkaan huolissamme.

Rauhallisuuteni ällistyttää itseänikin. Entisessä elämässäni olin DI - ympäristöinsinööri vakituisessa toimistotyössä vakituisella kuukausipalkalla. Mielikuvissani silloin koko maailma olisi luultavasti pysähtynyt, jos edes kerran astuisin vahingossakaan sivuun tästä turvallisesta kyydistä, jota oravanpyöräksikin kutsutaan. Niin minut on rakastavasti kasvatettu vanhempieni sekä yhteiskunnan toimesta, pyrkimään turvalliseen vakavaraisuuteen. Tietenkin, sillä siihen yhteiskuntamme toiminta perustuu. Adam Smithin mukaan "juuri yksilöiden oman edun tavoittelu mahdollistaa työnjakoon perustuvan yhteiskunnan toiminnan" (ns. näkymättömän käden mekanismi).

Silti sen tein. Vähän yli kolme vuotta sitten laitoin silmät kiinni ja hyppäsin tyhjyyteen. Syitä toisenlaisen oman edun tavoitteluun on kaksi:

  1. Koin, että minulla olisi jossain syvällä sisälläni uinumassa jotain toisenlaista annettavaa tälle maailmalle. Jotain luovempaa ja tärkeämpää.
  2. Eettisesti en kyennyt enää motivoitumaan yritysmaailman tavoitteista.
Irtisanouduin siis vakituisesta työsuhteestani ja lähdin etsimään uutta suuntaa nöyrästi aivan tyhjästä. Tai siis olihan minulla minä, mutta en suoranaisesti tiennyt mitä minä olin tai halusin.

Tämä tie on nyt kolmen vuoden ajan tuonut minua tähän pisteeseen, jossa tiedän tehtäväni tässä elämässä liittyvän ihmisten luontosuhteen ja itseilmaisun vahvistamiseen. Alan hiljalleen kokea omaavani jo ammattitaitoa tällä uudella alalla, mutta olen nälkäinen oppimaan jatkuvasti lisää.

Valintamme on siis tehdä meille itsellemme merkityksellistä työtä ympäristökasvatuksen alalla. Toinen valintamme on asua täällä missä meidän on hyvä olla, pienessä kylässä meren rannalla. Koen, että koska nämä ovat omia valintojani, ei tunnu oikeudenmukaiselta nostaa valtion tarjoamia työttämyystukia niiltäkään kuukausilta kun olen työtä vailla. Mielestäni tuet on tarkoitettu ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta valita kuten meillä.


Toki meillä on molemmilla vielä opiskelijan status, sillä minä opiskelen samalla hiljalleen uusia työkaluja draamakasvatukseen ja V edistää omia maisteriopintojaan kun ehtii. Tästä etuudesta nautimme erittäin kiitollisina. Silloin kun opiskelemme emmekä tee töitä, nostamme luonnollisesti opintotukea. Tosin minulla ei entisten opintojeni jälkeen ole enää kuin muutama tukikuukausi käytettävänäni.

Rauhallisen olomme mahdollistaa yksinkertainen elämäntapamme. Asumme verrattain yksinkertaisissa oloissa: Meillä on käytössämme 30m2 kahdelle hengelle. Vessat, suihkut, sauna ja vesi löytyvät ainoastaan alakerrasta ja nuo tilat ovat yhteiset koko talon asukkaiden kesken. Lämmönlähteenämme on puuhella (joka ei lämpöä juuri varaa) sekä kaksi pientä sähköpatteria. Vuokramenomme ovatkin tästä hyvästä olemattomat ja meillä ei siis ole asuntolainaa niskaan hengittämässä.


Muutenkin elämme ehkä jostakin näkökulmasta yksinkertaisesti. Toisesta näkökulmasta taas elämme hyvinkin leveästi. Jokatapauksessa pyrimme elämään ekologisesti, mikä kulkee käsikädessä kohtuullisen elintason kanssa. Mutta mikä on kohtuullista, onkin kokonaan oma aiheensa, josta varmasti joskus toiste vielä lisää.

Tämä vuosi on nyt ensimmäinen kun kokeilemme siipiämme varoen. Onko meille taloudellisesti mahdollista elää täällä saarella vuoden ympäri? Siihen kysymykseen emme vielä tiedä vastausta. Voidaksemme tehdä haluamaamme työtä juuri täällä ja juuri niinkuin itse koemme oikeaksi, suunnittelemme omaa yritystä. Ajatus on samalla kutkuttava ja pelottava.


Kun lukee uutisia ei voi välttyä pieneltä pelon puraisulta. Näkymättömän käden turvallisuusrakennelma murenee parhaillaan pala palalta. Nuoret eivät löydä töitä. Ihmisiä jää jatkuvasti työttömäksi. He pelkäävät ja pitävät huolta vain omastaan. Eläkepommi tikittää. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut muuttuvat mahdottomiksi pitää yllä. Lista jatkuu.

Olemmeko naiveja hulluja kun pyrimme elämään näin?

Tähän pelon tunteeseen olen tähän mennessä keksinyt vain yhden ainoan ratkaisun: opetella tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä. Se on mielestäni ainut turva, johon voin luottaa. Sen lisäksi haluaisin opetella luottamaan ihmisiin, yhteisöön. Mutta en oikein ole vielä päättänyt uskonko sen olevan tällaisessa maailmassa tänä päivänä mahdollista.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Talvipesän tiivistys, osa 1

Viimeisen viikon aikana olen päässyt käymään pitkästä aikaa kotona saarella. Viime viikonloppu oli ensimmäinen vapaa viikonloppuni sitten elokuun alun kesäloman ja nyt olen tullut tänne töihin muutamaksi päiväksi vetämään lapsille syyslomaohjelmaa luontokeskukseen. Pitkän reissuelon jälkeen tuntuu uskomattomalta nukkua omassa sängyssä ja kulkea kotikylän katuja. Täälläkö tosiaan saan asua? Sielu ei oikein pysy perässä.


Hyvä tapa asettautua vuoden rytmiin ja paikoilleen, on oman kotipesän rakennus talven tuulia ja pakkasia vastaan. Kotimme koostuu kahdesta huoneesta, tuvasta ja eteisestä, joka toimii makuuhuoneenamme. Tulipesä eli puuliesi, löytyy ainoastaan tuvasta. Jotta voisimme pakkasten tullen mitenkään nukkua eteishuoneessa edes irtosähköpattereiden avulla, täytyy meidän ryhtyä rehellisiin tiivistystoimenpiteisiin. Nimittäin, kun V viime viikonloppuna repi muutaman laudan makuuhuoneen kaikkein vetoisimmasta kohdasta irti, oli näkymä tämä:



Sisäseinän lautojen takana häämötti suoraan ulkolaudoitus, välissä pelkää ilmaa! Asumme ruukkikylän vanhassa työläistalossa, joka on kasattu kokoon niistä materiaaleista, joita vuonna 1900 on ollut tarjolla. Makuuhuoneemme tyynypään kohdalla hirret ovat tasan loppuneet kesken. Alakerran saman puolen ulkoseinässä kuulema on koko matkalta hirsiä ja samoin oman asuntomme tuvan puolella (meren puoli) on kolmelta sisäseinältä otettu kauniit hirret esiin, eli sellaiset sieltä todistettavasti löytyy. Suojaisammalla puolen taloa on kuitenkin hirsiä nähtävästi siis osin korvattu pahvista ja laudanpätkistä rakennetuin kekseliäin viritelmin.


Välistä löytyi myös ikivanhan näköistä Huvudstadsbladetia. Harmi ettei vuosilukua näkynyt missään kohtaa. Lehti näkyy perustetun vuonna 1864, joten teoriassa olisi kai mahdollista että tuolla välissä olisi rakennusvuoden 1900 numeroita. Jännä, että täällä maallakin on työläiskodissa luettu Höblää. Ehkä ei ole ollut oikein muita paikallisempia lehtiä. Tämän seudun tärkeä, Åbo underrättelsen, on kyllä Wikipedian mukaan Suomen vanhin yhä vielä ilmestyvä lehti, perustettu 1824. Erikoista. Kutkuttavaa ajatella kuinka täällä on aikanaan asuttu! Kylän kiehtovasta historiasta kerron joskus myöhemmin vielä tarkemmin.

Jokatapauksessa tässä asunnossa on jo vuosikymmenet selvitty talvien yli, joten emmeköhän mekin tule selviämään, kunhan vähän tilkitsemme isoimpia koloja. Tällä hetkellä olemme koko talon ainoat ympärivuotiset asukit. Muille tämä on vapaa-ajan asunto. Viime vuonna alakerran asunnossa kyllä asui eräs nainen yksinään talven yli ja hän kuvaili kokemustaan suurimmaksi elämykseksi sitten synnytyksen!

Näin lokakuun puolessa välissä talossa alkaa jopa viikonloppuisin olla aika hiljaista. Yhdessä asunnossa maalaa nuori taiteilija tauluaan valmiiksi lähestyvää näyttelyä varten. Hänen lisäkseen lokakuista viikonloppua on tultu viettämään vain yhteen tupaan. Kesäkautena suosikkihetkeni oli sunnuntai-ilta, kun muut joutuivat lähtemään kaupunkiin ja me saimme jäädä. Sillä tämäpäs on meidän koti!


Syksylle löytyi vähän vahingossa soundtrack. Varmaankin Millalta bongattu, en ihan muista.