Talvipesän tiivistys, osa 2

Teille kaikille, jotka vesi kielellä jäitte odottamaan talvipesän tiivistystoimiemme loppuunsaattamista, en tietenkään voi tuottaa pettymystä. Viime jaksossa jäimme jännittävään tilanteeseen kun eteisen, joka myös makuuhuoneen virkaa meillä toimittaa, seinään ilmestyi reikä!

Huojennukseksenne voin ilmoittaa, että jo lähes kaksi viikkoa olemme nukkuneet entistäkin lämpimämmin. V nimittäin tarttui toimeen ja tilkitsi ensiksi nauravat laudanvälit paperinauhalla sekä kiinnitti sopivan palan mainiota tuulelta suojaavaa tervapaperia ulkolaudoituksen sisäpuolelle. Sitten seurasi meidän kahden perheelle niin tyypillistä virittelyä.

Koska meillä oli vain yhden viikonlopun ajan auto lainassa V:n ystävälliseltä siskolta ja mieheltään, oli meillä tuolloin ainut tilaisuus ostaa ja kuljettaa kotiin eristystarpeita. Paikallisessa rautakaupassa ei tietenkään juuri tuolloin ollut saatavilla vanhaan taloon sopivaa selluvillaa levynä, ainoastaan puruna, joka oikeastaan pitäisi puhaltaa rakenteiden väliin. No, valtavaan säkilliseen paperipurua oli meidän tyytyminen. Mutta onneksi mieheni on neuvokas! Hän viritti toisen palan tervapaperia sisäseinän puolelle ja täytti kahden paperin väliin jääneen tilan purulla! Tuleville polville hän jätti lautojen taakse historiallisen palan paikallislehden tämän kesän kesäliitettä, johon kynäili varoitustekstin paperin takaa ryöpsähtävästä sellupuru-yllätyksestä.

Kun laudat oli saatu takaisin paikoilleen, ryhtyi V perehtymään pinkopahveihin. Hän lainasi kirjastosta kirjoja ja tonki internetin läpikotaisin. Vaikka tämä on vuokrakoti, halusimme ehdottomasti ettei meistä ainakaan jää tähän asuntoon mitään epämääräisiä talon henkeen sopimattomia muovisia tai muita hengittämättömiä pinnotteita. Vuokraisäntämme tuntuu onneksi myös kannattavan rakennuksen ajanmukaista entisöintiä. Hän lahjoittikin meille rullan pinkopahvia.

Pinkopahvi on ihmeellinen. Yksinkertaistaen se kastellaan, kiinnitetään kosteana seinään ylä- ja alareunastaan nupinaulojen avulla ja annetaan kuivua, jolloin se kiristyy aivan seinänmukaiseksi tasaiseksi pinnaksi. Ennen vanhaan asuntojen seinät päällystettiin aina pinkopahvilla, jonka saattoi sitten edelleen joko maalata tai tapetoida. Yleisesti vanhojen talojen tiivistämisestä tässä projektissa opimme, että kaikenlainen pahvi- ja paperipohjainen materiaali toimii hyvin eristeenä huokoisuutensa vuoksi. Itse olisin myös ehdottanut lumppuja lautojen väliin, mutta ne kuulema houkuttelevat ötököitä.

Pinkopahvien kiinnitys on periaattessa aivan yksinkertainen projekti, mutta kun neliöitä puuhasteluun oli käytössä noin viisi, muuttui yli 2,5m pitkien pinkopahvipalojen käsittely astetta hankalammaksi. Tähän urakkaan osallistuin minäkin. Mittailimme ja leikkasimme ensin mattoveitsellä sopivat palaset kasaan lattialle. Lisäksi piti pinkopahvista leikata nupinauhoja, jotka tulisivat tukemaan kosteaan pahviin naputeltavien nupinaulojen rivistöä, jottei pahvi kuivuessaan repeydy. Kulmiin piti myös leikata omat suikaleet ja saumakohdissa, joissa kaksi pahvia menisi päällekäin, piti toisen pahvin reunaa ohentaa hiomalla. Kun kaikki palat oli kasassa, kasteltiin itse seinään menevät pahvit heittelemällä vettä maalisudilla pitkin poikin. Hauskaa!

Annoimme kasan kostua muovien välissä yön yli ja seuraavana päivänä alkoi naputtelu. V naputteli ylärivit ja minä alarivit. Siksi kuvissa päässäni on turvaväline eli kypärä! Saumakohdissa pahvit liisteröitiin kiinni. Hieno tuli! Nyt osaamme tämän homman.

Sillä aikaa kun itse palasin kaupunkiin vielä pariksi viikoksi töihin, oli V polkenut viereiseen kylään rautakauppaan, hakenut maalia ja maalannut seinät. Kun palasin kotiin, oli listatkin kiinnitetty takaisin ja sänky tuotu tuvasta omalle paikalleen. Antaa marrastuulien puhaltaa!

Lisäksi tiivistimme ovet ja ikkunat normaalilla tiivistysnauhalla (hyvä, kunhan jättää aivan pikkuriikkisen tilaa ilmalle kulkea). Ikkunoiden väliin poimin palleroporonjäkälää kerämään ylimääräistä kosteutta. Lattian- ja katonrajoihin olemme tunkeneet samaa selluvillapurua. Lattia onkin asunnon suurin ongelma, sillä alapuolellamme ei asuta talvella ja lattia on siksi hyvin kylmä koko ajan. Lattiaremonttiin emme sentään kuitenkaan ryhdy, joten yritämme peittää lattialaudat mahdollisimman hyvin matoilla. Toistaiseksi tilanne vaikuttaa hyvältä. Talven pakkasia odotellessa...

Pyrstötähden perässä

Kiitos teille kaikille, jotka olette sekä täällä blogissa että facebookissa kommentoineet ja reagoineet Senatsbergetiä koskevaan kirjoitukseeni.

Selvästi esille nousi kipeä aihe, josta lähes jokaisella suomalaisella on jonkinlaisia kokemuksia. Avohakkuiden vaikutukset metsäekosysteemille ja muulle ympäröivälle luonnolle ovat itsestäänselvästi tuhoisat, mutta harvemmin esille nousevat menetettyjen maisemien henkilökohtaiset vaikutukset ja tuntemukset, joilla myös on arvo jota ei tule ohittaa. Tästä aiheesta kertoo ansiokkaasti jo viimeksi mainitsemani kirja, Metsänhoidollisia toimenpiteitä.

Tekstini aiheuttaman keskustelun myötä on käynyt lisäksi ilmi, että nimenomaan Konstsamfundet on myös muualla kuin lähimetsäni tapauksessa kunnostautunut hälyttävän epäeettisenä metsänhoitajana. Konstsamfundet muun muassa tekee 10-20 kertaisia avohakkuita nykypäivän eteläsuomalaisiin keskiarvoihin verrattuna ja sertifiointipuheista huolimatta säästöpuita ei säätiön täysin avoimeksi hakatuilla aukoilla näy.

Tämä herättää minussa kulttuurin ystävänä ja tekijänä voimakkaan ristiriitaisia tunteita. Nimittäin Konstsamfundet tekee todella upeaa työtä kulttuurin saralla. Ilman säätiön tukea moni varsinkin pienempi kulttuuritoimija ei välttämättä olisi edes olemassa! Olen myös itse ollut projekteissa mukana, jotka kiitollisina nauttivat Konstsamfundetin tukea. Mielestäni olisi kuitenkin erittäin tärkeää, että tämän tuen mahdollistava taloudellinen toiminta olisi eettisesti kestävällä pohjalla.

Siksi olenkin tällä viikolla ottanut yhteyttä säätiön vastuullisiin henkilöihin sähköpostitse ja kertonut mielipiteeni. Viestissäni pyysin selvitystä säätiön metsänhoidon periaatteista ja siitä oliko esimerkiksi Senatsbergetin kulttuurikohteen avohakkuu näiden periaatteiden mukainen. Esitin toiveen, että säätiö ryhtyisi laatimaan uuttaa uudenaikaista metsänhoidon strategiaa, joka olisi paremmin linjassa säätiön harjoittaman kulttuurityön kanssa ja jossa avohakkuista luovuttaisiin kokonaan. Taloudellisesti myös suurten puiden poimintahakkuu ja metsän luonnollinen uudistaminen tuovat avohakkuita paremman tuloksen.

Mikäli myös sinä koet Konstsamfundetin väkivaltaisen metsätaloustoiminnan kiusallisena ja ristiriitaisena säätiön harjoittaman upean kulttuurituen takana, ole ystävällinen ja kerro mielipiteesi: kaj-gustaf.bergh@konstsamfundet.fi, mikael.jensen@soderlangvik.fi, christofer.westerback@soderlangvik.fi.

Huuhkajavuoren menetys on viime päivät kummitellut luonnollisesti paljon mielessäni, koska keskustelu aiheen ympärillä on ottanut tulta alleen. Itse olen kuitenkin yrittänyt vain unohtaa, että koko paikkaa koskaan olikaan edes olemassa. Muutoin menetys tuntuisi ylitsepääsemättömän suurelta. Emme ole enää palanneet paikalle.

Marraskuun keltainen valo on viikon aikana välillä kullannut pienen kylämme rantoja. Iltaisin olemme kävelleet aallonmurtajalle katselemaan tähtiä jo pakastuvassa kirkkaassa ilmassa. Tiistaiaamuna juuri ennen auringonnousua kipusimme kylän keskellä seisoville Lesken kallioille. Noilta kallioilta naiset ehkä aikanaan tähyilivät merelle lähteneiden miestensä perään. Tällä kertaa me puolestamme yritimme tavoittaa vilausta pyrstötähdestä, joka ennen auringon esiintuloa näkyi aivan horisontissa lähes puiden tasolla. Komeetta ei kuitenkaan kiikareihimme etsiytynyt, mutta auringonnousu oli upea.

Varastettu maisema

"Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtyisille,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana."
- Kanteletar

"Halutessaan saada kosketusta omaan itseen ihminen menee metsään. Metsässä voi päästä itsensä sisään. Se on meditoinnin paikka. On tärkeätä, että jossakin on koskemattomia aarniometsiä, vaikka niissä ei koskaan kävisikään. Jo pelkästään tietoisuus siitä ettei niitä ole, on vähän niin kuin ihmiseltä vietäisiin unet. Jos kaikki on puistoa, niin ihminenkin puistottuu sisältä." 
- Atro Kahiluoto (teatteriohjaaja)

Mitä vanhemmaksi olen saanut elää, sitä enemmän olen alkanut arvostaa ajatusta siitä, että saisin kasvattaa juureni johonkin paikkaan. Nykyisessä maailmassa, missä kaikki on vaihdettavissa uuteen heti kun kyllästyy, juurtumisen prosessi ei tapahdu useinkaan automaattisesti, verenperintönä. Oma sukuni ja perheeni varsinkin on ollut kovinkin liikkuvaista sorttia, joten itselläni ei ole olemassa sitä yhtä ja ainoaa kotitaloa tai paikkaa maailmassa, josta olisi tullut osa sukuani ja perhettäni vuosisatojen yhteiselon myötä. Tai on sentään yksi vähän sellainen paikka; äitini kotitalo lakeuksilla, jota rakas kummitätini perheineen asuttaa.

Joka tapauksessa kaipuu juurien kasvattamiseen on yksi syy miksi olemme hakeutuneet tähän pieneen kylään meren rannalla. Tässä paikassa oli alusta asti jotakin mikä kutsui meitä. Kyse on sitoutumisesta. Tällä hetkellä teemme vähitellen tuttavuutta tämän paikan, sen luonnon ja historian kanssa. Voimmeko me sitoutua toisiimme - myötä- ja vastoinkäymisissä?

Kun viimeksi olin kotona noin kuukausi sitten sain vahvan kokemuksen sitoutumisesta kun kiipesin viimeisenä päivänä ennen kaupunkiin lähtöä Huuhkajavuorelle. Ystävämme ja V olivat kertoneet minulle pitkään tuosta erityisestä paikasta, jonka olivat nimenneet erään huuhkajahavainnon vuoksi. Paikan oikea nimi on Senatsberget ja tämän nimen ymmärsikin välittömästi kun tuohon paikkaan astui. 

Oli loppusyksyn kirpeä aurinkoinen päivä kun ajoin pyörälläni yksin kivikkoista metsätietä hilpeällä ja touhukkaalla mielellä repussani eväsleipä ja pakurikaakaota termoksessa. Löysin ystävien ohjeiden mukaan oikean tienmutkan ja pikkuruisen sillan, joka vei ojan yli. Kun jätin pyöräni ojanreunaan ja astuin metsään, oloni rauhoittui välittömästi. Aurinko siivilöityi kuusikon lävitse väljään sammalmaahan kun kuljin kapeaa polkua rinnettä ylöspäin. Polun varressa oli nähtävyydestä ilmoittava pieni merkki, mutta se oli oikeastaan tarpeeton, sillä jalkani veivät minua muutenkin paikkaan, jossa kyltin mukaan oli joskus sijainnut kivikautinen asuinpaikka! Pyhyyden tunne oli läsnä tuossa kuusikossa. Koko kehoni hiljentyi. Aistin äänet, valot ja varjot selvästi kun annoin jalkojeni kuljettaa minua muinaisen kokoontumisvuoren juurta myöten. Tietyssä kohdassa tuntui oikealta hetkeltä alkaa kiivetä ylös jäkäläisiä jyrkkiä kallioita, aivan huipulle asti. Lopulta istuin käkkyräisen männyn juureen ja söin evääni. Tähystelin laajojen metsien yli pitkälle merelle, niinkuin ihminen paljon ennen minua oli aikanaan tehnyt (tosin merenranta oli tuolloin tietenkin paljon lähempänä). Palatessani alaspäin, poimin hieman palleroporonjäkälää kotimme vanhojen ikkunoitten väliin talven kosteutta keräämään. Otin pieniä paloja sieltä täältä, kunnioittaen ja kiittäen. Aivan kuten ihminen ennen minua oli tehnyt.

Huuhkajavuoren huipulla istuessani tunsin siteeni tähän paikkaan vahvistuvan. Suunnittelin, kuinka tulisimme vuorelle viettämään talvipäivänseisausta joulukuussa. Kuinka tärkeä paikka tästä tulisi aikanaan lapsillemme kun kävisimme tervehtimässä sitä vuoden kierrossa eri aikoina. Saarella on monia erityisiä kohteita, mutta tämä olisi se meidän paikkamme - juuri se mitä olin etsinyt.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Ensiksi suru-uutisen ilmoitti ystäväni. Säikähdin, mutta ajattelin hakkuiden koskeneen vain jotain aluetta Huuhkajavuoren lähellä. Eilen vihdoin pääsimme itsekin paikanpäälle tutkimaan mistä on kyse ja tilanne oli uskomattomampi kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella! Koko paikkaa ei meinannut tunnistaa, kunnes katseeni osui tuohon pikkuruiseen siltaan, joka nyt oli hajonnut ojan pohjalle tukkikasan viereen. Nähtävyydestä kertova merkki oli irvokkaasti kaatunut maahan. Itse kivikautisen asuinpaikan muinaismuistoa ympäröi tuskin 10 metrin vyöhyke, joka oli jätetty pystyyn. Puut asuinpaikan ja vuoren välistä oli kuitenkin kaadettu niin pitkälle kun kallioille oli vain päässyt. Kiipesin vuorelle ja yritin katsoa vain koskemattomien kallioiden suuntaan kyynelien sumentamin silmin, mutta selkäni ja koko kehoni tunsivat tuhotun tilan jokapuolella ympärilläni. Kirkkoni oli häväisty ja tuhottu.

Tämä tilanne ei ollut aiemmin sattunut kohdalleni. Minulta ei ollut aiemmin varastettu näin tärkeää maisemaa.

Olin toki kuullut ihmisten, läheistenkin, tarinoita ja kuunnellut Ikimetsän ystävien edustajana messuständin takana ihmisten kosteasilmäisiä tilityksiä menetetyistä rakkaista metsistä. Olin myös lukenut saaremme upean Ritva Kovalaisen (ja Sanni Sepon) kirjan Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Kirjaa lukiessani pohdin, miten jokin paikka voi tulla omaksi kun siihen sitoutuu tai kasvaa koko ikänsä, mutta samalla tuo paikka voi lain mukaan olla toisen ihmisen omaisuutta ja hänellä sitä myöten lain tuoma oikeus kaataa sen kaikki puut niin halutessaan ja muuttaa maisema täysin. Tuo maisema saattaa parhaassa tapauksessa olla monien monien ihmisten tärkeä lähimetsä, eheytymisen paikka, turvapaikka maailmassa, muistojen koti, kirkko. Miten eriarvoiseen asemaan tämä asettaa omistavan luokan ja ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa maisemaa omakseen! Miten hullu ajatuskin, omistaa maisema!

Avohakkuu on totaalituho. Jäljelle jää maailmanlopun maisema. Tälle alueelle ei enää koskaan tule metsää. Tilalle kasvaa tulevien lasteni vanhuudessa monotoninen puupelto, samanikäistä tasalaatuista puuta, luultavasti mäntyä. Sitä samaa mäntyriviä on koko Suomi täynnä. Kohta suomalaiset eivät edes osaa erottaa metsää puupellosta. Mikään ei ole pyhää. 

Tämän metsän kaatoi Konstsamfundet, kulttuurin tukija.

Suomen metsälakia ollaan parhaillaan uudistamassa. WWF Suomen lausunnosta käy ilmi, että Metsäntutkimuslaitoksen, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion ja Suomen ympäristökeskuksen yhteisen arvion mukaan "kokonaisuutena uusi metsälakiehdotus heikentää metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamista verrattuna voimassa olevaan metsälakiin ja heikentää mahdollisuuksia täyttää Suomen kansainväliset sitoumukset ja kansalliset tavoitteet." Jos tilanne on huono, ei se tarkoita etteikö se vielä voisi tästä edelleen huonontua! Tue WWF Suomen työtä metsälakimme pelastamiseksi ja/tai osta suoraan pala suomalaista metsää suojeluun lahjoittamalla Luonnonperintösäätiölle.

Mikäli olet metsänomistaja ja haluat hoitaa metsääsi, tutustu Ekometsätalouden liiton neuvontapalveluihin. Avohakkuulle on vaihtoehtoja!

Jos olet helsinkiläinen, osallistu viimeiseen taisteluun Meri-Rastilan upean vanhan metsän puolesta lauantaina 23.11 klo 12 alkaen. Tuo nyt uhattuna oleva metsä on monen kaupunkilaisen lapsen ja aikuisen lähimetsä, johon autotonkin pääsee suoraan metrolla. Pääkaupunkiseudun ja erityisesti Itä-Helsinginn luonnonympäristöt ovat jo nyt kovalla kulutuksella, niitä ei ole varaa vähentää varsinkaan kun kaupungin väkiluku senkuin kasvaa.

Mitä sinun mielestäsi tarkoittaa paikkaan sitoutuminen? Oletko joutunut kokemaan miltä tuntuu kun tuon paikan menettää?

Jälkikirjoitus:
WWF Suomen metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoittaa tarkemmin tilanteesta:
"Konstsamfundet on saanut aivan liian kauan rellestää tehometsätaloudellaan - sille hullutukselle pitää saada loppu. Konstsamfundet: tekee 10-20 -kertaisia avohakkuita nykypäivän eteläsuomalaisiin keskiarvoihin verrattuna, avohakkaa esihistorialliset asuinpaikat, repii kannotkin Natura-alueelta, avohakkaa metsäpuronvarren tietäen että kyseessä arvokas luontokohde, sanovat olevansa mukana sertifioinnissa, mutta säästöpuita ei silmänkantamattomilla aukoilla näy. Laittakaa mielipiteenne tästä toiminnasta vastuullisille henkilöille: kaj-gustaf.bergh@konstsamfundet.fi, mikael.jensen@soderlangvik.fi, christofer.westerback@soderlangvik.fi."